Taianomaisia aamuhetkiä, paratiisirantoja, meren kohinaa, palmuja, vehreää sademetsää ja pieniä kyliä, joille kontrastina luksuslomakyliä, eurooppalaisten rakentamia linnakkeita ja historian kummituksia tarjoaa kolmen vuorokauden vaellusa Ghanan länsirannikolla. Eikä kysymyksessä ole mikään välinevaellus, vaan varustuksena ghanalaiseen tapaan varvassandaalit. Kolme vuorokautta ja kolmisenkymmentä kilometriä, ei heikkonahkaisille.

Teksti ja kuvat: LOTTA PELTONEN


Huuhdon unihiekan silmistäni kaivovedellä ja ihastelen Prinsessan linnan korkeuksista avautuvaa häkellyttävän kaunista kelmeän täysikuun valaisemaa  merinäköalaa. Aava valtameri, pitkä hiekkaranta palmupuineen ja yksinkertainen kylä. Kuu-ukko leikittelee alati muuttuvalla vedenpinnalla ja yllä tuikkii päiväntasaajan tähtitaivas vielä pienen hetken.
Satumaisen aamunkoiton tapahtumapaikkana on Princess Town ja saksalaisten vuonna 1683 rakentama Fort Gross Frederiksburg eli tuttavallisemmin Prinsessan linna. Tämä pieni kylä ei ole vain kaunis ja rauhallinen, vaan myös strategisesti oiva aloituspiste Ghanan länsirannikolle suuntautuvalle vaellukselle. Kylästä saa neuvoteltua luotettavan oppaan ja matkaan päästään heti kukonlaulun aikaan.


Kylän oma kasvatti, opettaja ja matkaopas Matthew on paikalla täsmällisesti. Lähdetään heti liikkeelle. Kulku käy läpi heräilevän kylän ja rantahietikolle rakennetun hautausmaan kohtaan, jossa kaksi jokea kohtaavat valtameren.  Joen ylityksestä vastaava kylänmies Arizi näyttää olevan kateissa, mutta kaikuva kutsuhuuto ja mies meloo paikalle äänettömästi. Istun puunrungosta kaiverrettuun pitkulaiseen veneeseen ja ihastelen, miten punainen aurinko nousee venemiehen selän takana. Rauhallinen aamuhetki jokien ja valtameren yhtymäkohdassa.
Jokien toisella puolella matka jatkuu sanattoman yhteisymmärryksen vallitessa vaaleaa hiekkarantaa pitkin kaukaisuudessa näkyvää niemenkärkeä kohti. Laskuvesi on paljastanut meren pohjan ja hiekka on miellyttävän kovaa jalkapohjien alla. Kulku on keveää ja huomio keskittyy ympäristöön. Ääretön Atlantti, pitkä hiekkaranta, palmupuiden uljas rivistö ja niiden takana vehreä sademetsä. Aallot matkaavat kaukaa mereltä, taittavat niskansa ja rullaavat sitten tasaisesti rantaan. Välillä kurkistan taakseni nähdäkseni miten aurinko yllättää selän takaa.


Kedas Lodge, yksi Ghanan länsirannikon hulppeimmista lomaparatiiseista, yllättää kulkijan heti niemenkärjen jälkeen tyylikkäine huviloineen. Korkeiden aitalautojen välistä vilkkuu kaunis ja rauhallinen yksityispoukama. Koko paikka henkii hiljaisuutta, valkoiset vierailijat taitavat olla vielä unten mailla.
Vain kivenheiton päässä luksuksen tarkkaan rajatusta yksityisyydestä alkaa aivan toisenlainen todellisuus. Pieni Miamian kylä pulppuaa elämää. Menevä ja kovaääninen ghanalainen tanssimusiikki tulvii ilmoille suurista mustista kaiuttimista ja kyläläiset puuhastelevat aamutoimiaan savesta, sementistä ja aaltopellistä rakennettujen, iloisilla väreillä maalattujen talojensa edustoilla. Pumpataan vettä kaivosta, kannetaan vesisankoja ja polttopuunippuja pään päällä, ollaan aamupesulla taivasalla palmupuunoksista rakennettujen suihkukoppien suojissa, valmistellaan aamupalaa ulkotulella.


Naiset ovat kietaisseet ylleen värikkään printtikankaan, fra tamin, ja vyöttäneet vauvat selkäänsä. Pikkulapset vilkuttavat innoissaan ja kutsuvat valkoista kulkijaa obroniksi. Varttuneempi väki istuskelee puupenkeillä ja toivottaa tervetulleeksi. Kotieläimet, vuohet, kanat pesueineen ja kukot juoksentelevat sikin sokin hiekkaisella kylätiellä. Samaisella tiellä vastaan tulee rouvittelevia koululaisia parsituissa koulupuvuissaan. Lyhyiksi leikattujen hiusten, Ghanassa kaikkien koululaisten, myös tyttöjen, on pidettävä hiuksensa lyhyinä, jatkeena tasapainoilee koulukirjat säntillisesti pinottuina tai värikkäisiin riisisäkkeihin pakattuina.
Miamiasta reitti jatkuu monimuotoisena. Matkan varrelle osuu kivisiä niemiä, rauhallisia poukamia, lisää pikkuruisia kyliä ja niille kontrastina hulppea Lou Moon Lodge. Välillä sukelletaan vihreän sademetsän syvyyksiin ja edetään kyynärvarren levyistä polkua pitkin puiden oksien muodostaman lehtikujan alla, sitten ollaankin taas hienolla hiekalla. 


Rantahietikolla seuraan liittyy lapsijoukko. Puhenaisena toimii punaiseen mekkoon pukeutunut Mary, joka lapsista parhaiten taitaa englannin kielen. Vaikka englanti onkin Ghanan virallinen kieli ja koulutuksessa käytettävä opetuskieli, niin pienissä kylissä harva sen hallitsee sujuvasti. Obroni saa kohteliaisuuksia Ghanassa teetetystä printtimekostaan, mutta eniten lapsia kiinnostaa valkoinen iho ja käsikarvat, niitä olisi kiva silitellä pidempäänkin.
Etenemme rivakasti, mutta lapset, joista nuorin on vain parivuotias, sinnittelevät urheasti rinnalla. Matkan taittuessa orastava ystävyys etenee nopeasti sille tasolle, että lapset lurittavat paikallisesta ruokalaulusta minulle sovelletun version. Siinä Sister Esi (ghanalainen nimeni, joka määräytyy syntymäpäivän viikonpäivän, sunnuntain, mukaan) kutsutaan syömään, sillä ruoka on jo valmista ja kauniista katettu. Jäähyväiset heitetään, kun kylänmiehet kiskovat verkkoja merestä ja lapset jäävät odottamaan kalansaaliin rantautumista.
Kuivan lihaksikkaat miehet seisovat köyden varressa tasaisin välein ja vetävät pitkiä vetoja rytmikkään laulun tahdissa.
Loppumatkan rantaosuus on kaunista ja koskematonta hiekkarantaa palmupuineen ja sademetsineen.


Kaukaisuudessa siintää rinteeseen rakennettu Axim Beach Hotel, jonka tyylikkäät, paikallisista materiaaleista rakennetut, punaiseksi maalatut ja simpukoilla koristellut bungalowit ja huoneistot tarjoavat luksuslomaa paksulompakkoisille.
Kontrasti Aximin kylään ei voisi olla suurempi. Kyläläisten vaatimattomat talot on rakennettu myös paikallisista materiaaleista, mutta kodeissa ei ole juoksevaa vettä, viemäröintiä tai jätehuoltoa. Vesi kannetaan kaivosta, jätevesi kipataan kadulle ja roskat hävitetään polttamalla tai viereiselle kaatopaikalle dumppaamalla.
Kalastuksen ohella elanto tienataan pienimuotoisella kauppatoiminnalla. Kotitalojen edustoille on nostettu puisia myyntipöytiä, joilla myydään keksejä, karamelleja ja saippuaa kauniisti aseteltuina. Liikkuvat myyjät puolestaan kantavat isoja metallivateja päidensä päällä myyden banaaneja ja maapähkinöitä, puhdistettua vettä, kotitekoisia makeisia, suolaisia pasteijoita ja keitettyjä kananmunia tulisella kastikkeella. Ghanalaiset ovat yritteliästä kansaa.


Aximin satamassa värikkäiden puuveneiden ja verkkojaan korjaavien kalastajien taustalla kohoaa portugalilaisten vuonna 1515 rakentama Fort San Antonio. Linnakkeesta avautuvat näköalat rannikon molempiin suuntiin. Monen muun Ghanan rannikkoa miehittävän linnakkeen tavoin tämäkin rakennettiin alun perin kaupankäynnin tukikohdaksi, mutta orjakaupan korvatessa tavarakaupan sekin varustettiin vankityrmin. Afrikkalaisia orjia säilöttiin tunkkaisissa selleissä kuukausia. Kun laivat vihdoin saapuivat, kuljetettiin orjat paikkaan, josta ei ollut paluuta. Orjia pidettiin pilkkopimeässä tunnelissa kolme päivää mielen ja vastarinnan murtamiseksi ja heidät ahdattiin laivoihin. 


Vajaassa neljässä tunnissa matkaa on taitettu noin kymmenen kilometriä vajaassa neljässä tunnissa. Vaelluksen päätteeksi matkataan Agonan risteyksen kautta takaisin aloituspisteeseen tro-trolla, ghanalaisella minibussilla, johon mahtuu virallisesti 15 matkustajaa, mutta käytännössä heitä on paljon enemmän. Prinsessan linnassa iloinen ja energinen vaeltaja peseytyy taivasalla sankosuihkussa itse nostamallaan kaivovedellä. Tarkastelen jalkojeni kuntoa, oikeassa jalkapöydässä on pieni hiertymä, siinä kaikki.
Leppoisa iltapäivä on ruokakeskeinen. Lounaaksi nautin tuoreita vihreitä kookospähkinöitä. Ketterä kylän poika Sami kipuaa palmupuun runkoa ylös vaivattoman näköisesti. Pudottaa sitten muutaman muhkean kookospähkinän rantahietikolle. Sopivan kookospähkinän yläpää veistetään lähes paljaaksi viidakkoveitsellä. Sitten pähkinän sisäosaan koputellaan varovasti ympyränmuotoinen aukko. Nostan kookospähkinän huulilleni ja hörpin miellyttävän makuista kookosmaitoa. Kun kaikki neste on kumottu suuhun, halkaisen  pähkinän ja kaiverran valkoisen kookoslihan irti pähkinän kyljestä lohkaistulla lusikalla.
Illalliseksi linnan kunnossapidosta ja majoituksesta vastaava Joseph valmistaa ghanalaista herkkuruokaa red rediä eli papuja ja friteerattua ruokabanaania. Nimensä ruoka on saanut punaisesta väristä, joka tulee ghanalaisessa keittiössä käytetystä palmuöljystä. Runsasta ateriaa nauttiessani ihastelin, miten aurinko kaartaa mereen ja tähdet syttyvät pikkuhiljaa. Pimeyden saavuttua vetäydyn linnan tornin yksinäisyyteen ja annan merenlaulun tuudittaa itseni uneen.


Ylös noustuani ulkona on vielä hämärää kuun tervehtiessä aamuvirkkua. Jalat tuntuvat vetreiltä, ei muuta kuin reppu selkään ja menoksi. Alas linnalta ja kohti itää.
Kulku käy hiekkarannan ja palmupuiden väliin tampattua polkua pitkin. Polku lävistää valtameren ja laguunin väliselle maakaistaleelle rakennetun Ewen kylän, jossa on parikymmentä  palmun oksista rakennettua asuintaloa. Yhteisön perustajat tulivat tänne Voltan alueelta lähes sata vuotta sitten aikeenaan saada elantonsa kalastamalla. Kalastus onkin edelleen kyläläisten päätoimeentulo. Työnjako on seuraavanlainen: kalastajat levittävät verkkonsa mereen ja vetävät ne sitten miesvoimin rantaan. Verkkoihin tarttuu hyvänä päivänä muun muassa tonnikalaa, kassavakalaa ja hummereita. Kylän naiset savustavat saaliin ja myyvät sen Agonan perjantaitorilla. 


Esimerkin toisenlaisesta, myös perinteisestä ghanalaisesta toimeentulosta tarjoaa krokotiililammestaan tunnettu Akatakyin kylä. Kyläläiset viljelevät kaakaota, kookosta, kahvia ja kumia sekä kassavaa ja maissia yhteisön omiin tarpeisiin. Tämäkin kylä on täydessä tohinassa jo aamuvarhain. Jokainen kyläläinen osallistuu päivän askareisiin omalla tavallaan ja letkeällä rytmillä. Matthew näyttää tuntevan jokaisen ja tervehtii kaikkia tasapuolisesti. Välillä poiketaan päätieltä, mutkitellaan kylki kylkeen rakennettujen talojen välissä ja käydään tervehtimässä tuttuja. Iloista puhetta ja hymyileviä kasvoja riittää.
Akatakyin kylän jälkeen hiekkaranta loppuu ja kapea polku nousee sisämaahan. Hikisen nousun jälkeen polku jatkuu tasamaalla, sivuilla on sademetsää ja kumipuuviljelmiä. Myöhemmin pieni polku rehottavine heinänkorsineen kohtaa toisen samanlaisen muodostaen tien tapaisen. Syy selviää lopulta: taivasta kurottelevan punaisen telemaston juurelta avautuu näkymä alas rannikolle Ghanan eteläisimpään kohtaan. Niemen kärjessä erottuva Cape Three Pointsin valkopunainen majakka on merkki vaelluksen puolimatkasta.


Kulku hankaloituu, sillä edessä on viitisen kilometriä rosoista päällystämätöntä tietä. Vihreää sademetsää halkova punainen tie näyttää kulkevan loputtomasti ylös ja alas, yhden mäen valloituksen jälkeen edessä häämöttää jo seuraava, edellistäkin mahtavampi. Varjottomalla tiellä aurinko paahtaa armottomasti jo aamukahdeksalta. Eivätkä mäkinen maasto ja aurinko ole osuuden ainoat haasteet. Kova tien pinta ja siihen iskostuneet terävät pikkukivet koettelevat jalkapohjia toden teolla. Tunnen miten varvasvälit uhkaavat hiertyä rikki ja päkiöiden alle muodostuu komeat vesirakot. 
Kolmannen tunnin loppupuolella suikkaan kiitollisuutta tuntien sademetsän suojiin ja saavutan päämäärän tuossa tuokiossa.
Ezile Bay sijaitsee rauhallisessa poukamassa vain aavistus ennen Akwidaan kylää ja satamaa. Ranskalaisen pariskunnan omistama majatalo kattaa joukon harvaan rakennettuja, siistejä, joskin hieman pieni-ikkunaisia mökkejä ja valkoisen miehen maapähkinäpuun alle levittäytyvän ravintola-alueen. Täällä kelpaa lekotella puisessa rantatuolissa ja antaa suolaisen merituulen hyväillä uupuneita raajoja keskellä luonnonrauhaa, puhelimessakaan ei ole enää kenttää. Kiire ei ole mihinkään, voi keskittyä vain olemiseen.


 
Seuraavana aamuna löydän itseni samaisesta rantatuolista, tosin yön yli sängyssä nukkuneena. Taivaalla viipyilevät tähdet ja meren pintaan heijastuva kuunsilta jaksavat kummastuttaa tänäkin aamuna. Sellaista luonnon mahtavuutta ja kauneutta on vaikea sanoilla välittää. Yritän ripustautua hetkeen venyttääkseni ohikiitävää aamunkoittoa.
Ei haittaa, vaikka Matthew onkin vähän myöhässä. Ja pian hän saapuu paikalle juoksujalkaa pahoitellen jo kaukaa. Selittää, että puhelimesta loppui akku, eikä koko kylässä ole sähköjä. Turha vihoitella. Sitä paitsi Ghanassa on lähes mahdotonta nukkua kunnolla pommiin - elämä ja aamuaskareet alkavat heti auringon noustessa.

Rivakasti matkaan.  Mäki ylös ja alas, siltaa pitkin kylän suulle ja halki yksinkertaisen kylän kauniille hiekkarannalle. Akwidaan rannat luokitellaan Ghanan parhaimmistoon ja paikkansa se näyttää pitävän. Vaaleaa hiekkarantaa ja palmupuiden reunustamaa sademetsää niin kauas kuin silmä kantaa. Metsän uumenissa, pari kilometriä kylästä sijaitsee reppumatkailijoiden suosima ekoystävällinen Green Turtle Lodge ja naapuriaan tyylikkäämpi, tasokkaasta ravintolastaan tunnettu Safari Beach Lodge. Niiden jälkeen on taas kilometritolkulla autiota rantaa palmupuineen. Rantaviiva kaartaa loivasti etelään ja aamu-usva levitoi meren yllä. Uusi aurinko nousee ja kurkistelee pilvilinnastaan. Merituuli ja aaltojen terapeuttinen kohina eivät jätä mistään paitsi.


Mutta paratiisiranta vaatii veronsa. Pehmeä hiekka upottaa ja eteneminen on raskasta. Lopulta on pakko luovuttaa ja siirtyä kovemmalle alustalle, jalkojen alla on jälleen punaisenruskehtava mutkitteleva ja kumpuileva tie. Edellispäivän tapaan pienet teräväreunaiset kivet painautuvat nyt jo lähes olemattomiksi kuluneiden sandaalien läpi. Tekee kipeää. Tuntemattomien lintujen laulaessa pyrin pelkistämään kulkuni mahdollisimman yksinkertaiseksi. Tästä ilmiömäisen esimerkin tarjoaa Matthew, joka ei näytä tekevän yhtäkään ainutta turhaa liikettä, vaan etenee sulavan ja vaivattoman näköisesti.
Kolmannella tauottomalla tunnilla saavutamme Dixcoven kylän. Seuraa ansaittu lepotauko brittien luonnonsatamaan rakentaman linnoituksen suojissa. Vuonna 1692 valmistunut Fort Metal Cross on nimensä veroinen ja sen uskotaan kestäneen enemmän hyökkäyksiä kuin yksikään toinen Ghanan rannikon linnoituksista. Nykyään linnoituksen omistaa brittiläinen pariskunta, joka rakentaa takapihalleen tasokasta lomakylää pyöreine konferenssisaleineen. Omistajien vieraillessa kotimaassaan kylän lapset valtaavat takapihan omaksi leikkikentäkseen, jolla vieraille esitellään kärrynpyöriä hiekalla ja voltteja uima-altaaseen.


 
Loppumatka on minulle entuudestaan tuttu. Matthew suuntaa kotiinsa palkkapussin ja kiitosten saattelemana, ja jatkan matkaa yksin. Linnakkeelta selkeästi etenevää polkua pitkin Busuan kylään ja samannimiselle rannalle. Majatalot, ravintolat, putiikit, auringonpalvojat ja aloittelevat surfaajat ovat keskittyneet pitkän hiekkarannan itäpäähän. Princess Townin ja Akwidaan autiorantojen rinnalla rantapätkä vaikuttaa liian täyteen ahdetulta ja kiireiseltä. Ajatus huvittaa, sillä todellisuudessa Busua on hyvinkin maltillinen varsinaisiin turistirysiin verrattuna. Hymy kasvoillani jatkan matkaa vieläkin rauhallisemmille vesille, ne odottavat seuraavassa kylässä rannan länsipäässä kohoavan mäen toiselle puolella.
Kuljettuani läpi pienen Butren kylän saavun valtameren ja laguunin leikkauskohtaan. Ylitse johtava hutera puusilta elää askelten alla ja laudat ovat toisiinsa nähden lähes miten sattuu.  Jalan mentävistä aukoista voi katsella, miten Atlantti syöksyy laguuniin voimakkaimpien aaltojen heittäessä virkistävää suolavettä varomattoman ylittäjän päälle.


Sillan jatkeena on vaelluksen viimeinen hiekkaranta, kaunis sekin. Palmujen suojissa majoitusta ja murua rinnan alle tarjoaa Hideout Lodge.  Ellis ghanalaisine miehineen palasi Ruotsiin jo vuosia sitten, mutta omistajan kansalaisuudesta muistuttaa edelleen ruokalistan ruotsalaiset lihapullat. Hideoutissa voi halutessaan nukkua puuhun rakennetussa majassa, leppostella varjoisassa rantatuolissa ja upottaa itsensä romaanin syövereihin, Daniel Defoen Robinson Crusoe ei taida olla ollenkaan huono kirjavalinta.
Olen perillä, takana on joustavien ghanalaisten arvioiden mukaan reilut kolmekymmentä kilometriä. Matka näkyy ja tuntuu jaloissa, mutta mielessä on jotakin aivan muuta. Tuijotan kunnioitusta ja tyytyväisyyttä tuntien laastariin ja sideharsoon paketoituja, punaisen maan tomuttamia jalkojani ja mietin miten matkalla olemisessa parhainta on juuri matkalla oleminen. Kunpa tajuaisi elää elämänsäkin samalla tavalla, hetkessä viipyillen ja matkasta nauttien.



FAKTAT GHANA
 
Sijainti: Länsi-Afrikassa, naapurit Norsunluurannikko, Burkina Faso ja Togo.
Pääkaupunki: Accra
Asukasluku: noin 24,7 milj.
Pinta-ala: 238 533 km²
Virallinen kieli: englanti
Nähtävyyksiä: Rannikon eurooppalaisten rakentamat linnat ja linnakkeet, kauniit rantakohteet Busua ja Butre, Kakumin ja Molen kansallispuistot, Länsi-Afrikan korkeimmiksi sanotut Wlin vesiputoukset, veden päälle rakennettu Nzulezun kylä.
Miten pääsee: Suomesta ei ole suoria lentoja Ghanaan, mutta esimerkiksi BA ja KLM lentävät Accraan Lontoon ja Amsterdamin kautta. Lentolipun hinta järkevillä vaihtoajoilla on noin tuhat euroa. Accrasta länsirannikon suurimpaan kaupunkiin Takoradiin pääsee bussilla tai minibussilla (tro-tro). Sieltä matkaa voi jatkaa edelleen Agonan kautta rannikon pieniin kyliin. 

Varvastossuvaellus:
1. päivä: Princess Town-Axim
2. päivä: Princess Town-Cape Three Points-Akwidaa
3. päivä: Akwidaa-Dixcove-Busua-Butre
 

Kommentti

Varvastossuvaellus Ghanassa saattaa kuulostaa villiltä idealta, eikä se mikään läpihuutojuttu olekaan. Rannikolla raportoidaan pikkurikollisuudesta silloin tällöin: oppaattomia valkoisia ryövätään autiorannoilla välillä puukollakin uhaten. Pienissä kylissä eletään yksinkertaista ja niukkaa elämää, ja välillä kiusaus helposta rahasta kasvaa liian suureksi. Siksi onkin suositeltavaa hankkia paikallinen opas, jonka kaikki kyläläiset tuntevat. Tämän sanottuani on kuitenkin muistutettava, että todennäköisesti suurimmat vaaratekijät vaelluksen aikana ovat vesirakot ja auringon kärventämä iho. Siispä, mars matkaan kaikki aktiivilomaa kaipaavat!
LOTTA PELTONEN